Historiaa: Tampereen palolaitos 50 vuotta sitten

Tehokasta toimintaa iäkkäällä autokalustolla

Teksti: Juhani Katajamäki

Kuvat: Aluepelastuslaitoksen arkisto

Edellisessä numerossa kurkistettiin Tampereen kaupunkiin ja sen vakinaiseen palokuntaan 100 vuotta sitten. Puoli vuosisataa myöhemmin kaupunki ja sen palokunta olivat kovasti erilaiset. Vuoteen 1957 mennessä kaupunki oli kasvanut etelään, itään ja länteen. Hatanpää, Viinikka, Nekala, Härmälä ja Rantaperkiö liitettiin Tampereeseen 1920, Pispala 1937 ja Lielahti 1950. Messukylän iso pitäjä liitettiin 1947. Sen alueelle muodostuivat vähitellen mm. Messukylän, Kalevan, Takahuhdin ja Leinolan kaupunginosat. Tampereen rajakuntia olivat Pirkkala, Nokia, Ylöjärvi, Teisko ja Lempäälä. 50 vuodessa kaupungin asukasluku oli kasvanut lähes kolminkertaiseksi (118 000).

Henkilökunta oli kasvanut yli sadalla

Kun palokunnan kokonaisvahvuus vuonna 1907 oli 22, se oli nyt 127. Palokunnassa oli palopäällikön, kolmen palomestarin, kolmen ruiskumestarin, kahdeksan palokersantin, palolennätinteknikon, autoteknikon, koneasentajan, 36 palokorpraalin, 72 palosotilaan ja toimistoapulaisen vakanssit. Vuonna 1957 pääpaloaseman pohjoispäädyssä asui palopäällikkö ja asuntosiivessä palomestarit, yksi palokersantti, autoteknikko, koneasentaja ja kaksi palokorpraalia perheineen. Isoissa päivystystuvissa ei vuoden 1947 jälkeen enää asuttu. Sen sijaan Sukkavartaankatu 2, kaupungin omistama 23 asunnon kiinteistö Jussinkylässä aivan paloaseman vieressä oli kokonaisuudessaan palokunnan henkilökunnan käytössä. Nopea laskusuoritus kertoo, että 95 palohenkilöstöön kuuluvaa asui muualla kuin paloasemalla tai sen välittömässä tuntumassa.

Viikkotyöaika 67,2 t

Sata vuotta sitten ei tunnettu työaikalakia. Palosotilaan arki oli työtä vuorotta, ja paloasema koti. Ensimmäiset säännölliset lomat, joka toisena päivänä 12 tuntia, tulivat vasta 1917. Vähitellen loma-aika lisääntyi. Suuri edistys tapahtui 1947, kun myös palohenkilöstö, päällystöä lukuun ottamatta, pääsi työaikalain piiriin. Esimerkkivuotenamme 1957 työaika oli 67,2 viikkotyötuntia. Työrupeama oli sama 24 tuntia kuin tänään, mutta rytmitys huomattavasti tiheämpi: vuorokausi työtä, yksi vapaa, vuorokausi työtä, kaksi vapaata. Tampereen operatiivinen kokonaisvahvuus oli puolessa vuosisadassa kasvanut 22:sta 123:een. Lomien pyörittämiseksi palkattiin 25 vuosilomien vuorottajaa. Palomiehistö oli jaettu viiteen ryhmään, joista kaksi oli kerralla työssä. Laskennallinen päivävahvuus oli 48. Palokunnan hälytyskeskus toimi pääpaloaseman yhteydessä. Palomiehet toimivat vuorollaan päivystystehtävissä. Aamupäivällä palo- tai sairasautoja miehittänyt kaksikko siirtyi illan ja yön ajaksi lennätinpäivystäjiksi. Aamupäivän päivystäjät ottivat heidän paikkansa ajoneuvoissa. Palo- ja onnettomuusilmoituksista suurin osa tuli yleiseen hätänumeroon 005. Palolennättimellä ilmoituksia tuli 38. Paikalle kipaistuja suullisia ilmoituksia oli niitäkin kymmenkunta. Sairaankuljetuksiin vastattiin numerossa 006. Myös Messukylän sivupaloasemalla oli oma päivystyspiste

Yhdeksän tuntia päiväpalvelua

Päiväpalvelus sujui säännöllisen perusohjelman mukaisesti: herätys 7.00, aamutoimien ja yleisen puhdistuksen jälkeen palvelusvuoron vaihto 7.55 ja aamuharjoitukset 8.00 - 9.30. Sen jälkeen työpalvelua klo 17 asti. Viimeisen tunnin ja vartin ohjelmaan kuului vaihtoehtoisesti oppitunti. Kaikkiaan yhdeksän tuntia kestäneen harjoitus-, työpalvelu- ja oppituntirupeaman keskelle mahtui kaksi 15 minuutin paussia ja 1,5 tunnin lounasaika. Paloasematilojen siivouksen hoitivat palomiehet määrätyn työjärjestyksen mukaisesti. Myös kalustonhuoltajan, sisälähetin ja ulkolähetin työt oli palvelusohjelmassa osoitettu erikseen nimetyille. Lisäksi kahden teatterin sekä urheilukilpailujen turvavartiointi työllistivät vuorossa olevia. Vartioinnista saadut tulot menivät lyhentämättöminä virkistyskäyttöön stipendirahaston kautta.

Paloajoneuvoja neljältä vuosikymmeneltä

Sata vuotta sitten palokunta riensi tulta ja onnettomuutta vastaan hevosten vetämänä. Puoli vuosisataa myöhemmin kauramoottorit olivat historiaa. Pääpaloaseman ja Messukylän pienen sivupaloaseman ja vuoden lopulla valmistuneen Pispalan paloasemarakennuksen kalustohalleja hallitsivat nyt 12 paloautoa, kuusi sairasautoa, kuorma-auto, pakettiauto, palopäällikön Buick sekä kaksi kalustoperävaunua ja usea irtoruisku ja laaja valikoima pienempää palokalustoa. Paloautoja oli kohtuullisesti, mutta olivat kovin vanhoja. 50-luvun hankintoja olivat ykköslähdön kaksi höökiä: katettu säiliöauto Vanaja (auto 17) ja korkeapainepumpulla varustettu säiliöauto Ford Big Job (auto 21). Samalta vuosikymmeneltä oli myös Fordin alustalle rakennettu Geesink-konetikas. Muut autot olivat 1930- ja 40- luvuilta. Vanhaa ajoneuvokalustoa uudistettiin palokunnan omin toimin. ”Palokunnan taitava verstashenkilökunta autoteknikon johdolla suoritti vanhan paloauton avonaisen korin uusinnan täysin uudenaikaiseksi katetuksi paloautoksi täysin omin voimin, ja tässä työssä säästi kaupungin varoja pitkälti toista miljoonaa markkaa ja kestää auto nykyisessä asussaan miten kriitillisen arvostelijan tuomion!” Ajoneuvojen ikänestori oli palopäällikön vihreä, ”rättikattoinen” Buick vm. -29. Auto koki kovia heinäkuussa, kun ”harvinaisen voimakas ukonilma raesateineen rikkoi pääpaloaseman rakennuksesta 69 ikkunaruutua ja pihamaalle parkkeeratun henkilöautovanhuksen katon!” Sairasautoja oli kuusi, joista ”kaksi oli romutuksen partaalla”. Molemmat uusimmat sairaankuljetusautot (Volkkarit) olivat huono-onnisia. Kumpikin kolaroi vuoden aikana, toinen kaksikin kertaa. Vuoden merkittävä kalustouudistus oli neljän hälytysajoneuvon varustaminen ”PYE-merkkisillä ularadio-laitteilla”. Henkilökohtaisina suojavarusteina palokunnalla oli 18 kpl Dräger – ja Mandet -paineilmalaitteita. Vuonna 1957 hankittiin ”kahdet sammakkomiesvarusteet”, ensimmäiset laatuaan Tampereella. Sukellustoiminta alkoi ja jatkui pitkään vapaaehtoispohjalta.

Ykköslähdön kärkiauto ja yhden auton lähdön yksikkö, keskipumpulla varustettu säiliösammutusauto n:o 17 (Vanaja vuodelta 1952) edusti vuonna 1957 palokunnan harvalukuista uudempaa autokalustoa.

Palokuntalähtöjä 261, sairaankuljetuksia 8842

Vuoden 1957 aikana palokunnan apua tarvittiin 261 kertaa. Tulipaloja tai palonalkuja oli 185, nokipaloja valvottiin 18 kertaa, ilkivaltaisiksi kirjattiin 17 lähtöä, erehdyttävän savun tai käryn takia lähtöjä oli 10, erehdyksen takia hälytyksiä tuli kahdeksan, kerran oltiin hukkunutta naaraamassa, kolme kertaa lähdön syyksi paljastui ”puita pesässä ja pellit kiinni”. Naapurikunnissa käytiin antamassa sammutusapua viidesti. Loput 14 lähtöä kirjattiin tilastoon nimikkeellä ”erilaisista muista vähäisistä syistä”. Vuoden 185 tulipaloa tilastoitiin usealla tavalla: ilmoitustavan, sammutuksessa käytettyjen sammutusvälineiden tai työskentelytapojen, palokuukausien, syttymisajankohdan ja kaupunginosien mukaan. Niinpä mm. tiedetään, että klo 00-06 välillä sattui 20 tulipaloa, klo 06-12 välillä 58, klo 12-18 välillä 71 ja klo 18-24 välillä 26 paloa. Viikonpäivistä vilkkain oli keskiviikko, 37 paloa.

Lennätinpäivystäjä Martti Manninen lukee osoitetta lennättimen reikänauhalta, työpari Veikko Mattson varmistaa.

Neljän kuukauden palotarkastusrupeama

Kertomusvuosi oli tulipalojen kannalta ”varsin vaatimaton, mitään erikoisempaa, merkittävää tai tuhoisaa paloa ei vuoden taipaleelle osunut”. Isoimmat olivat Järvensivun kansakoulun talvinen palo ja Valmet Oy:n isossa tehdashallissa viimeistelyvaiheessa olleen matkustajajunanvaunun palo. Sairaankuljetuksia ei vuositilastossa eritelty. Lukumääräksi kerrottiin 8842 (edellisvuonna 7845). Palotarkastus tapahtui vakiintuneen tavan mukaisesti maaliskuun ja kesäkuun alun välisenä aikana. Huomautuksia palotarkastusryhmät jättivät 1045 kiinteistölle. Jälkitarkastus oli vuorossa lokakuussa. ”Maistraattiin asti ei lähetetty ketään kiinteistönomistajaa”. Palotarkastuspäiviä kertyi 131.

Iltakahvit ykköskämpässä.

Se oli Einar V. Nurmen aikaa

Kaupungin palopäällikkö oli Einar V. Nurmi, Viipurin palokunnassa koulutuksensa hankkinut tamperelainen palomies toisessa polvessa. Nurmi oli koulutusmyönteinen päällikkö, joka hanakasti lähetti miehiä Palopäällystökoulun eripituisille kursseille. Kouluun hakeuduttiin niin aktiivisesti, että eräässä vaiheessa piti hakua varten laatia rajaavat ohjeet. Nurmen aikana palokunnan päiväpalveluohjelmaan tulivat luennot ja oppitunnit. Vuonna 1956 kalustoharjoituksia pidettiin 134 sekä luentoja ja oppituntia peräti 91. Seuraavana vuonna luvut olivat 144 ja 44. Nurmi oli erinomainen esiintyjä ja osaava luennoitsija, joka mielellään harjoitti taitojaan myös oman kunnan ulkopuolella. Nurmen perintönä Tampereen palolaitos on tunnettu palokuntana, jonka omista reserveistä on eläkkeelle ja toisiin tehtäviin siirtyneiden tilalle aina löytynyt päteviä tulijoita. Nurmen perintöä on myös palokunnan maine erinomaisena operatiivisena palokuntana, mutta useimpien oman aikansa palopäälliköiden tavoin hän ei ollut kovin innostunut palokuntien sairaankuljetuksesta. Nurmi teki Tampereella 30 vuoden päällikköuran. Tämän jutun monet persoonalliset sitaatit ovat poimintoja Nurmen omakätisesti kirjoittamasta Tampereen palotoimen toimintakertomuksesta vuodelta 1957. Laajemmin Einar V. Nurmen persoonaa on kuvailtu juttusarjassa Patruuna ja herrasmies Pelastustiedon numeroissa 1-10/2004. Kunnallinen nuohoustoimi Tampere kuuluu niihin harvoihin kaupunkikuntiin, jossa nuohous on järjestetty kunnallisena ja palolaitoksen yhteydessä. Toiminta alkoi 1920. Vuonna 1957 nuohouslaitoksen palveluksessa oli 40 työntekijää. Nuohoojia heistä oli 28, oppilaita seitsemän.

Monet vuoden 1957 paloajoneuvoista olivat 1930- ja 40 -lukujen avoautoja, kuten tämä Sisu, jonka kannella etualalla palosotilas Taisto Toivonen, valtakunnallisesti arvostettu taidegraafikko.

Päiväkäsky vm 1957

Palopäällikkö Nurmen tyyliin kuuluivat kirjalliset päiväkäskyt. Ne heijastavat ajankuvaa 50 vuoden takaisesta palokuntaelämästä. Seuraavat poiminnat ovat huhtikuisesta käskystä 1/79/57:

2 §. ”Kiinnitän asianomaisten huomioon, että ruokatunti alkaa klo 11.30, ja vasta tästä ajankohdasta lähtien saadaan ruuanjakelukin aloittaa. Etukäteisruokailuun ovat oikeutettuja vain kussakin yksityistapauksessa ne komennetut, joitten tehtävät edellyttävät aikaisempaa ruokailua. Osuusruokalan johdon pitää asian suhteen antaa määräykset keittiöön ja myöskin valvoa, että kellomäärää noudatetaan ruokailun aloittamisessa.”

3 §. ”Olen sopinut urheilijoittemme kanssa siitä, että määrätyissä puitteissa saadaan painonnosteluharjoitukset voimistelusalissakin suorittaa. Lupaan ei kuitenkaan sisälly varsinaiset painotangon nostamisharjoittelut yhä lisääntyvine kilomäärä-tavoitteluineen, vaan eräänlainen muokkausnostelu suoritettuna sillä tavalla kuin urheiluseuramme edustajat lupa-anomusta käsiteltäessä ovat esittäneet.”

4 §. ”Yhä jatkuvasti ajoittain ilmenee lähinnä sairaankuljetusautoissamme kolareita, joitten tekijöitä ei ilmaannu raporttejaan esittelemään! Henkilökohtaista selkärankaa näyttää puuttuvan monessa tapauksessa! Koska autot ovat irtaimistoa, josta olen tilitysvelvollinen palokuntamme esimiehille, ja koska yksikään kolarinpoikanen ei ole niin vähäinen, ettei siitä olisi ilmoitettava, olen pakotettu määräämään, että hallipäivystäjän on autoteknikon valvomana suoritettava aamuisin klo 7.30-7.55 välillä kaikkien autojemme yksityiskohtainen ulkopuolinen tarkastaminen.”

7 § käsitteli rangaistuksia. Nurmi rankaisi kahta palosotilasta varoituksella: toista palveluksesta myöhästymisestä, toista palosotilaalle sopimattomasta käyttäytymisestä palveluksen ulkopuolella. (Molemmat pääsivät vähemmällä kuin palosotilas x.x, jota palolautakunta palopäällikön esityksestä rankaisi kolmen vapaavuorokauden menettämisellä marraskuussa. Syynä oli virkamiehelle sopimaton käyttäytyminen palvelusajan ulkopuolella. Palokunnan kurista enemmän Pt 2/2004.)

Lähteet

• Tampereen kaupungin palotoimen toimintakertomus 1957
• ”Ja sitten lähdettiin”. Tampereen kaupungin vakinaisen palokunnan 100 toiminnan vuotta

Historiaa: Tampereen palolaitos vuonna 1907

Tampereen palolaitos 100 vuotta sitten 

Teksti: Juhani Katajamäki

Kuvat: Aluepelastuslaitoksen arkisto

(julkaistu Letku & Laastari lehdessä 1/2007)

Yksi ja sama työvuoro päivästä toiseen

 

Millainen oli nykyisen Pirkanmaan pelastustoimen keskuskunnan palolaitos vuonna 1907? Millaisin mies- ja kalustoresurssein tulta päin hyökättiin? Montako tosikeikkaa tasan sata sitten oli? Millaiset olivat työolosuhteet?

 

Edessä on siis aikahyppy historiaan. Mutta ennen kuin mennään itse asiaan, on tarpeen kuvailla sadan vuoden takainen kaupunki. Jutun tiedot ja luvut asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin, kun pelikenttä on ensin hahmoteltu.

 

Kannakselle pakkautunut kaupunki

Tämän päivän Tampere ulottuu Teiskosta Nokian ja Ylöjärven rajoille ja Hervannasta Näsijärven pitkään rantaviivaan, mutta vuonna 1907 tuosta rajasta oli olemassa vain lyhyt Näsijärven rantakaista Naistenlahdesta Santalahteen. Tampereen läntisimmät kaupunginosat olivat Amuri ja Pyynikki, etelässä kaupunki rajoittui Pyhäjärveen. Idässä rautatien takana Tamperetta oli vain Tammelantienoo: nykyinen Salhojankatu oli nimeltään Itäinen rajakatu. Toisin sanoen Pispala ja Lielahti, Hatanpää, Rantaperkiö, Viinikka jaNekala, Kaleva ja Messukylä ja moni muu nykypäivän tamperelaiselle tuttu kaupunginosa ei sata vuotta sitten kuulunut Tampereeseen, pinta- alaltaan vaatimattomaan kaupunkiin Pirkkalan ja Messukylän mahtipitäjien puristuksessa. Valtaosa kaupunkilaisista asui alueella, joka rajoittui Tammerkoskeen idässä ja Viidenteen Amurinkatuun (Sepänkatu) lännessä. Asukasluku oli 43 000, viidesosa nykyisestä.
 

Palomestarilla 21 alaista

Tampereen palolaitos aloitti Helsingin ja Turun jälkeen maan kolmantenaammattipalokuntana 1898. Vuonna 1907 vahvuus oli 22 miestä: palomestari (= palopäällikkö), alipalomestari (apulaispalopäällikkö), yliruiskumestari, aliruiskumestari, viisi korpraalia ja 13 palosotilasta. Paloasema sijaitsi vuokratiloissa Puutarhakatu 6:n pihapiirissä. Asuinrakennuksessa oli kuusi asuinhuonetta, keittiö ja ullakkokamari. Huoneista miehistölle oli varattu neljä. Ruiskumestareilla ja heidän perheillään oli kummallakin yksi huone ja osakeittiö. Palomestarille ei talossa asuntoa ollut. Vt. palomestari, alipalomestari K (Karl). E. Viitanen asui muualla kaupungilla. Neljälle vartio-miehille oli kaksi erillishuonetta tallirakennuksen yhteydessä. Piharakennuksessa oli kuuden hevosen talli, kalustohuone sekä varakaluston tila, palolennätin ja vahtihuone. Tilat olivat epäkäytännölliset. Kalustohuone ja talli olivat pieniä, piha ahdas hevosvetoisten yksiköiden lähtövalmisteluille.

Tampereen palokunnan miehistö ja kalusto Puutarhakadun paloasemarakennuksen pihapiirissa. Vasemmalla alipalomestari (vt.palomestari) K.E.Viitanen. Kuvasta puuttuvat työpisteissään olleet neljä vartiomiestä.

 

Viisi hevosta

Sata vuotta sitten palokunnilla oli vain aavistus sellaisesta tulevasta uutuudesta kuin automobiili. Miehistö, letkut ja kalusto kiidätettiin palopaikalle hevosvetoisesti. Kärryjen vetäjinä olivat palokunnan viisi opetettua hevosta. Kaluston runkona olivat letkut ja käsivoimaruiskut. Erikoiskalustoakin jo oli: mm. yksi savukypärä eli paljenaamari ja ”konetikapuut”. Tampereen vesijohtoverkostoa oli alettu rakentaa palokunnan perustamisvuonna. Heti alusta pitäen myös palokunnan tarpeet otettiin huomioon, ja palopostiverkosto sai alkunsa.

 

Vilkas vuosi 1907

Kun vuosi 1906 oli ollut palokunnan historian hiljaisin (30 hälytystä, joista 21 tulipaloa), esimerkkivuotemme oli siihen asti vilkkain. Palokunnan 50 hälytyksestä 38 oli tulipaloja tai palonalkuja. Lisäksi viiden lähdön syy oli palojohtojen kosketus, neljästi nokipalo. Kerran oli lyhtyvaloa luultu tulipaloksi, kerran käytiin vetämässä palokello, ja yksi ilkivaltainenkin hälytys kirjattiin. Lähdöistä 19 - joista 15 tulipaloa - ajoittui kovimpaan lämmityskauteen, tammi- ja joulukuuhun. Tuon ajan palokunta oli nimensä mukaan palonsammutuskunta, tulipaloon liittymättömät pelastustehtävät olivat edessä vasta tulevaisuudessa. Sairaankuljetus sen sijaan oli tulollaan, sillä kaupunginvaltuusto myönsi joulukuussa varat sairaankuljetusvaunun (=työntökärryn) hankkimiseksi.

 

Yksi palokuolema

Toimintakertomusta siteeraten ”tammikuun 30. päivänä pääsi tuli Koulukatu 10:ssä keskellä päivää niin suureen valtaan, että eräs toisella vuodella oleva lapsi sai niin vaikeita palohaavoja että jonkin ajan sairastettuaan kuoli”. Palokunnan oma raportti kertoo palokohteen olleen puinen asuinrakennus. ”Tuli syöksi ikkunoista ulos palokunnan paikalle saapuessa ja ehti turmella neljä kammaria ja keittiön. Sammutus kesti kahdella vesijohtosuihkulla noin 20 min”. Sen jälkeen raportti kertoo pikkulapsen menehtymisen (toimintakertomuksen sanoin) ja toteaa äidin saaneen lievempiä palohaavoja lastaan pelastaessaan.

 

Lähes valmis paloasema tuhoutui

Murheellisen näköinen paloasema joulukuisen palon jäljiltä joulukuussa 1907. Tutkijakomissiooni eli Helsingin palomestari Gösta Wasenius, Tampereen VPK:n päällikkö Oskar Löfgren ja arkkitehti Lambert Petterson totesi poliisin syytökset huonosta sammutustyöstä aiheettomiksi.

Tampereen palotoimi koki kohtalokkaan iskun joulukuussa. Arkkitehti Vivi Lönn oli suunnitellut tyylikkään paloasemarakennuksen, nykyisen keskuspaloaseman. Modernin ju-gend -talon rakennustyöt olivat alkaneet huhtikuussa. Talon piti olla valmis seuraavan vuoden kesällä palokunnan 10-vuotisjuhlan aikaan. Toisin kuitenkin kävi. Rakennustyömaan kamiinasta lastukasaan lentänyt kipinä sytytti tulipalon talon eteläpäädyssä jouluaattoaamuna klo 3.55. ”Palokunnan paikalle saapuessa hulmusivat liekit ulos kolmesta kerroksesta. Noin 3 a 4 tuntia ankarasti ponnisteltuaan rajoitti palokunta tulen seitsemällä vesijohtosuihkulla, ja kuusi tuntia oli kulunut ennen kuin palokunta voi lähteä kotiin (huom. kotiin: paloasemahan oli palosotilaan koti, JK). Sangen suuresti vaikeutti sammutustyötä 28 asteen pakkanen”. Näin kertoi palokunnan toimintaraportti. Poliisin raportti oli tylympi. Poliisimestari moitti työmaan lämmityskamiinoita ”niin primitiivisen laatuisiksi, että ne olisivat tarvinneet vartiomiehen jokaisen viereen”. Poliisimestari myös ”lausui paheksumisen palokunnan toiminnasta, kun tämä oli jo saanut tulen rajoitetuksi etelänpuoleiseen kulmaukseen, se toimi siksi huolimattomasti, että tuli jonkin ajan kuluttua pääsi uudestaan leimuamaan turmellen koko rakennuksen”. Asetettu tutkijakomissiooni todisti kuitenkin, että lämmityskamiinattäyttivät voimassaolevat määräykset, ja että välipermannon rakennustapa itse asiassa väistämättä aiheutti palon myöhemmän leviämisen. ”Palokunta täytti vaikean tehtävänsä ansiokkaalla tavalla, eikä poliisilla ole ollut mitään syytä palokuntaa kohtaan lausumaansa painavaan moitteeseen”, komissiooni vakuutti.

 

Työtä vuorotta...

Kun Tampereen kaupunkialueen operatiivinen vuorovahvuus neljällä paloasemalla on tänään keskimäärin 34, koko Tampereen palokunnan miesvahvuus sata vuotta sitten oli vain 22. Äkkiä katsoen ei uskoisi, että päivävahvuus vuonna 1907 oli suhteellisesti suurempi kuin tänään! Näin kuitenkin oli, sillä varsin tiukan palvelussopimuksen tehdessään ja vakanssinumeron saatuaan palosotilas sitoutui olemaan hälytysvalmiudessa paloasemalla päivästä toiseen, aamusta aamuun. Lomaa sai vain palomestarilta anomalla ja lyhyeksi aikaa silloinkin. Paloasema oli paitsi työpaikka myös koti. Niinpä Ylä-Pispalan ja Tammelan Salhojankadun ja kahden järven väliin pakkautuneen runsaan 40 000 asukkaan paloturvallisuutta vartioi joka päivä sama parinkymmenen miehen joukko. Tänään alueeltaan huomattavasti suuremman ja väkiluvultaan viisinkertaisen kaupungin päivystysvahvuus Tampereen paloasemilla on noin puolitoistakertainen sadan vuoden takaiseen.

...mutta tulipaloja harvakseltaan

Palokunnan henkilökuntaa vapaa-ajanvietossa Puutarhakadun paloaseman pihamaalla. Oikealla laitoksen pitkäaikainen ruiskumestari M.A. Lehtimäki. Laitoksen kaksi ruiskumestaria asuivat paloasemalla. Taustalla erottuvat naiset lienevät heidän perhettään.

Työtä siis tehtiin vuorotta, mutta ei varsinaista palomiestyötä hirvittävästi ollut. Palokunnan toimenpiteitä tarvittiin 35:n tulipalon tai palonalun sammuttamisessa. Tositilanteita oli siis keskimäärin kolme kuukaudessa. Vuoden minään ajankohtana ei ollut kahta hälytystä samanapäivänä. Kesä-, elo- ja marraskuussa oli yksi sammutustehtävä per kuukausi, tammikuussa ja joulukuussa yhteensä 15. Tulipaloja oli niukasti, mutta toisaalta ne kaikki osuivat samoille miehille! Kukapa tämän päivän Tampereen brankkari voi laskea tililleen yli kolmekymmentä tulipalokeikkaa vuodessa? Jos oli poliisi moittinut palokuntaa joulukuussa, toukokuussa palokunta oli saanut kiitoksia Finlaysonin tehdaspalon sammutustyöstä. Kiitokset tulivat konkreettisesti: tehtaan isännistö ja kolme vakuutusyhtiötä lahjoittivat palokunnalle 200 mk kukin. Pohjola-yhtiö lahjoitti peräti 1500 mk. Osa rahoista jaettiin suoraan miehille. Kun tositilanteita oli niukasti, vartiopalvelus lennättimessä, portilla ja vartiotornissa nykyisen Tuomiokirkon takana ja harjoitukset täyttivät pitkiä työpäiviä. Sata vuotta sitten miehet tulivat palvelukseen suoraan pystymetsästä. Kaikki kouluttautuminen tapahtui harjoittelemalla ja työssä oppimalla. Muutakin työtä teetettiin. Palojärjestyksen mukaan palosotilaat – korkeintaan neljännes kerrallaan – olivat velvollisia ”tekemään muuta työtä kaupungin hyväksi kuten lumenluontia ja vetämistä sekä yleisten paikkojen kastelemista kesäaikana”. Tuolta ajalta periytyvät myös muuttokeikat. Ne tehtiin palokunnan laskuun, mutta miehille maksettiin niistä erillinen korvaus.

 

Ei käy kateeksi

Pitkät työrupeamat, ei vapaavuoroja - vain lyhyitä iltalomia, samat kasvot ympärillä joka päivä, neljä miestä asui ja päivysti samassahuoneessa. Ei ollut helppoa elo, ongelmia henkilösuhteissa taatusti oli. Kuvaavaa on, että ruiskumestarit palojärjestyksen mukaan paitsi valvoivat työntekoa myös ”olivat lähinnä velvolliset voimassa pitämään järjestystä palomiehistössä”. Moni tuli laitoksen palvelukseen maalta. Pitkiin työpäiviin oli totuttu, mutta ei säänneltyyn vapaa-aikaan eikä sotilaalliseen järjestykseen. Eroamishalukkuus oli suuri. Palovartija-ajalta peräisin oleva palkka oli niukka. Tehdastyössä ansio oli parempi, ja työajat vapaammat. Toisaalta palokunta tarjosi ilmaisen asunnon, ruuan ja vaatteet. Mutta eipä alkuvuosina palokuntaan tultukaan palosotilaan uraa tekemään. Palvelussopimus oli määräaikainen, yleensä kaksivuotinen.

Tämä ainutlaatuinen valokuva kertoo hyvin, kuinka uusi palosemarakennus hallitsi kosken itäpuolista maisemaa syksystä 1908 lähtien.

Tampereen VPK 25 vuotta vanhempi

Vaikka kirjoitus käsittelee Tampereen palolaitosta eikä Tampereen palotointa, kaupungin vapaaehtoisen palokunnan osuus on tarpeen lyhyesti käsitellä. Tampereen VPK perustettiin Tampereelle 1873. Sen jäsenmäärä kaupungin palolaitoksen aloittaessa 25 vuotta myöhemmin oli 366. Kolmensadan pinnassa luku oli myös 1907. VPK:lla oli tilava kalustohuone raatihuoneen tontilla Hämeenkatu 16:ssa. Kalusto oli 1900-luvun alussa runsas ja moderni: useiden käsivoimaruiskujen, letku- ja kalustokärryjen, palopurjeiden ja palohakojen lisäksi viidet yksi- tai kaksiosaiset tikkaat, ”konetikas”, kaksi hengitysapparaattia ja pelastusliukuja. Palokunnan ylpeys oli höyryruisku. Sellaista ei kaupungin palolaitoksella koskaan ollut. VPK:n vilkain hälytysvuosi oli 1892, kun tulipalolähtöjä oli 24. Vakinaisen palokunnan perustaminen muutti VPK:n roolin. Siitä tuli kaupungin reservipalokunta, joka hälytettiin vain isompiin paloihin avuksi. Esimerkkivuotemme 35 tulipalosta VPK hälytettiin vain kahteen. Tampereen palolaitoksen kovia kokenut uudisrakennus saatiin käyttöön syksyllä 1908. Kaksi vuotta myöhemmin Tampereen VPK:lle valmistui sen nykyinen palokunnantalo. Seuraavassa numerossa kerrotaan Tampereen palolaitoksesta vuonna 1957.

 

Palosotilas Eevert Lahtisen palvelussopimus

Sadan vuoden takaista työsopimusta voisi kuvailla ”määräaikaiseksi orjasopimukseksi”. Tulijat otettiin palvelemaan laitosta väljästi, mitään työnkuvausta ei sopimuksessa ollut, ei edes mainintaa palosotilaan toimesta

Allekirjoittanut sitoutuu täten 25 markan kuukausipalkalla eli 300 markkaa vuodessa palvelemaan Tampereen kaupungin palolaitosta 2 vuoden ajan luettuna tämän vuoden heinäkuun 1. päivästä, ja sitoudun minä sen ajan kuluessa päälliköitäni ehdottomasti tottelemaan ja parhaimman voimani takaa täyttämään palvelusvelvollisuuteni sekä muissa suhteissa tarkasti noudattamaan kaikkia sääntöjä Tampereen palojärjestyksessä. Palolaitoksessa saamastani palkasta oikeutan kaupungin palomestarin kuukausittain säästöpankkiin viemään vähintäin 2/5, joka summa tulee olemaan osaksi vastaisena vaatetusvarastona minulle, osaksi vakuutena niistä sakoista, joihin palomestari ehkä tuomitsee minut palveluksessa tapahtuneista virheistä tahi laiminlyömisistä. Kaikki omistamani siviili-vaatekappaleet ja todistukset myönnyn antamaan palokunnan ruiskumestarille palvelusajan kestäessä talletettavaksi ja sitoudun minä myös tarkalla huolella pitelemään niitä palokunnanvaatekappaleita, jotka palvelusaikana jätetään minulle käytettäviksi. Muuten myönnyn siihen, että Palotoimisto saa minut ilman erityistä irtisanomista milloin tahansa palveluksesta erottaa. Tämä sopimus, josta on tehty kaksi kappaletta, tulee minun irtisanoa viimeistään kuukautta ennen sopimusajan loppua, uhalla että sopimus muutoin on yhdeksi vuodeksi uudistettu. (Päiväys 27.11.1908 ja allekirjoitukset.)

Lähteet

• Pekka Kaarninen, ”Ja sitten lähdettiin”. Tampereen kaupungin vakinaisen palokunnan 100 toiminnan vuotta, Tampere 1998
• Juhani Katajamäki, Pakkopalokunnista aluepelastuslaitoksiin, Helsinki 2006
• Tampereen palokunnan toimintakertomus 1907